Aika ajoin Suomen tasavalta lähettää kirjallisen kutsun asevelvollisuuden suorittaneille sotilailleen eli niin kutsutuille reserviläisille, palata takaisin kasarmin miellyttävän tutuiksi tulleisiin harjoitus tiloihin, joissa ennen on minuttien mukaan vedetty varusteet päälle kuin nopeimmatkin palokuntalaiset, käyttäydytty nuhteettoman särmästi ja sotilaallisesti ja kuulemma ainakin näin muka monen suomalaisen äidin mukaan - kasvettu pojista miehiksi. Suomen puolustusvoimat et kuitenkaan tänä vuonna ja nähtäväksi jää että minään muuna vuonnakaan, ole suonut tätä mahdollisuutta minulle. Tämän laiminlyönnin ja tulevien abikirjoitusten kunniaksi sekä oman mieleni avautumiseksi tässä lämpöjärjestelmien pänttäämisen ohella, olen päättänyt sekä avautua että osittain myös ehkä paljastaa asioita joita minun varusmies aikanani tapahtui. Teksti soveltuu gonahtaneille viestisotilaille eli niin sanotuille kelaperseille ja sen lukemista kehoitetaan välttämään mikäli olet ympäri vuoden millisänkeä pitävä, suomi viinaa jo äidin tissistä asti imeskellyt äärioikeistolainen Seinäjokelainen corollamies.

Itse vaihdoin valkolakin barettiin kaksi ja puoli vuotta sitten kun astuin tykistöprikaatin porteista sisään kolmen kaverini kanssa, minä vain mukanani hukattu palvelukseenastumis määräys. Niinpä heti ensimmäiseksi rakennuksessa, joka myöhemmin paljastui homevauriosta kärsiväksi aliupseerikouluksi, kaverini passitettiin jonnekkin muihin huoneisiin jatkojalostettaviksi, kun minut määrättiin odottamaan kiltisti siihen asti kunnes saataisiin selville mitä minun kanssani tehtäisiin. Joku toinenkin heebo oli myös näköjään hukannut kutsunsa jonnekkin mappi-ööhön ja sain seuraa siviiliasuisesta, puhetyylistä päätellen pirkanmaalaisesta nuorimiehestä. Heeba esittäytyi minulle ihan käsipäivällä kuin olisimme yhdessä odottaneet hidasta teloitusta. Jätkän tyyli oli bisnesmiesmäinen ja puhetyyli hienon kultturelli. Jotain siinä todettiin siihen kuuluisaan tyyliin että "täällä sitä nyt ollaan", sekä muuta pientä diipadaabaa. Fiilistä nostatti kuitenkin se että oli heti saanut puhekaverin ja huomannut että kyllä täältäkin taitaa ihan fiksua porukkaa löytyä. Lyhyen tutustumisemme jälkeen minä sain meistä kahdesta kutsun täyttää eräältä alikersantilta saavani paperit ja jatkaa matkaani seuraavaan taktiseen kokoushuoneeseen. Morjestin vielä kuitenkin heebolle. Myöhemmin sain tietää että tästä kyseisestä kauluspaita Kekestä tuli kolmospatterin kirjuri. 

Astuin huoneeseen johon olisi tilaltaan sekä paikoiltaan mahtunut istumaan arviolta päälle sadan kesätuoretta mosaa. Porukkaa istui hajanaisesti eri paikoissa huonetta, mahdollisen takana piilossa jos mahdollista. Silmämääräisesti sutaisten en löytänyt mistään tuttuja kasvoja, vaikka kavereita tämän firman palvelukseen oli astumassa parisenkymmentä kappaletta. Arvoin siis RAYn pelikoneen tyyliin paikan jolle istuin jälleen odottamaan jatkotoimenpiteitä. Mitään ylimääräistä puhetta ei juuri kuulunut ja fiilis oli pikemminkin kuin joukkolinnatuomion saaneilla talouspetosrikollisilla - rahan sijasta vapautumiselta odotettiin vain.. no, vapautta. Edessämme hääräsi nyt joku tomera nahkaläski, joka oli ainakin ollut oikeaan aikaan kotona. Tämä nahkanuija selasi edessään olevia papereita, joita parin kultaisen harjakate merkein varustettu aliupseeri toi vähän väliä lisää. Kun nahkanuija oli saanut paperit mieleiseensä järjestykseen, alkoi nimenhuuto joka varmasti kuului varuskunnan porteille saakka. Omankin kauniin ja sointuvan nimeni sieltä kuulin, ja tämän nimenhuudon mukana minut määrättiin takaovesta ulos järjestäytymään pihalle muun porukan mukana. Nyt siis mentäisiin sinne montun reunalle. Meitä ei kuitenkaan aiottu ampua aivan heti vaan ensiksi meidät ilmeisesti vietäisiin jonnekkin massasurmaojituksille. Joku jo ylennetty vihersalaatti vei meidät kuitenkin lamellirakennuksille, joissa varuskunnan pääpatterien majoitustilat sijaitsivat. Sisällä lamellissa meidät sijoitettiin numeroituihin huoneisiin joissa sijaitsivat majoitus paikat 12 hengelle. Siellä alkoi minunkin koulutuskauteni.